Ohjelma pitkäaikaisasunnottomuuden poistamiseksi vuoteen 2027 mennessä
Y-Säätiöllä on pääkaupunkiseudulla vuokra-asuntoja, joita vuokraamme itse. Valtaosa Y-Koteja vuokrataan yhteistyökumppaneidemme kautta.
M2-Kodeilla on yli 11 000 vuokra-asuntoa eri puolilla Suomea. Ne ovat tavallisia vuokra-asuntoja, koteja meille kaikille.
Tarjoamme uramahdollisuuksia eri alojen ammattilaisille. Avoimet työpaikkamme löytyvät tältä sivulta.
Keitä ovat ihmiset Y-Säätiön kotien taustalla? Tutustu y-säätiöläisiin ja heidän tarinoihinsa.
Suomi on pitkään ollut ainoa Euroopan unionin jäsenmaa, jossa asunnottomuutta on onnistuttu vähentämään johdonmukaisesti useiden vuosien ajan. Kehitys ei ole ollut sattumaa, vaan seurausta valtion, kuntien ja kolmannen sektorin toimijoiden pitkäjänteisestä työstä 1980-luvulta lähtien. Viime vuosien taloudelliset ja rakenteelliset muutokset ovat kuitenkin katkaisseet myönteisen kehityksen: asunnottomuus kääntyi nousuun vuonna 2024 ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen, ja kasvu jatkuu yhä.
Suomessa oli tuoreimman valtakunnallisen selvitysten mukaan vuonna 2025 noin 4 579 asunnotonta. Yksineläviä asunnottomia oli 773 enemmän kuin edellisvuonna. Asunnottomuus nousi 20 prosenttia vuoteen 2024 verrattuna.
Asunnottomien kokonaismäärästä pitkäaikaisasunnottomia oli 1 306. Pitkäaikaisasunnottomalla henkilöllä asunnottomuus on kestänyt vähintään vuoden, tai henkilö on ollut toistuvasti asunnoton viimeisen kolmen vuoden aikana.
Pitkäaikaisasunnottomuuteen liittyy usein asumista olennaisesti vaikeuttavia sosiaalisia tai terveydellisiä ongelmia, kuten velka-, päihde- tai mielenterveysongelmia. Asunnottomuus on voinut pitkittyä tavanomaisten asumisratkaisujen toimimattomuuden tai riittämättömien tukipalvelujen vuoksi.
Asunnottomuus keskittyy Suomessa erityisesti pääkaupunkiseudulle ja muihin kasvukeskuksiin. Edellisvuoteen verrattuna asunnottomuus nousi kaikissa väkiluvultaan suurimmissa kaupungeissa lukuun ottamatta Kuopiota ja Oulua. Eniten asunnottomuus nousi Helsingissä.
Asunnottomuus nousi kaikissa tilastoitavissa ryhmissä. Eniten nousi tilapäisesti tuttavien ja sukulaisten luona majoittuvien asunnottomien määrä, heitä oli yli 500 enemmän kuin vuonna 2024. Asunnottomien naisten ja asunnottomien nuorten eli alle 25-vuotiaiden määrät nousivat vuodesta 2024. Asunnottomia naisia oli yli 1 000 ja nuoria noin 760. Ulkomaalaistaustaisia asunnottomia oli 966.
Tilastot ovat suuntaa antavia, mutta niiden avulla voidaan seurata suuria muutoksia ja pitkän aikavälin kehitystä. Vaikka Suomi on onnistunut vähentämään asunnottomuutta pitkällä aikavälillä, viime vuosien nousu osoittaa, että saavutettu kehitys ei ole pysyvää. Asunnottomuustilanne kärjistyy usein yhteiskunnallisten ja taloudellisten kriisien yhteydessä, mikä korostaa ennaltaehkäisevän työn ja riittävien tukipalvelujen merkitystä myös tulevina vuosina.
Asunnottomalla ei ole omaa vuokra- tai omistusasuntoa. Asunnottomiksi luetaan kadulla tai porraskäytävissä yöpyvät, ensisuojissa ja laitoksissa asuvat sekä tilapäisesti tuttavien tai sukulaisten luona majoittuvat henkilöt.
Suomessa asunnottomuus ymmärretään laajasti. Valtion tukeman asuntorakentamisen keskus Varke jakaa asunnottomuuden neljään ryhmään:
FEANTSAn kehittämän ETHOS-luokittelu poikkeaa hieman suomalaisesta määritelmästä. Laaja määritelmä auttaa ymmärtämään asunnottomuuden monimuotoisuutta ja tukee sen ennaltaehkäisyä.
Suomalaisella asunnottomuustyöllä on pitkä historia. Asunnottomuus nousi julkiseen keskusteluun jo 1970-luvulla, ja Y-Säätiö perustettiin vuonna 1985 ratkomaan asunnottomuusongelmaa pysyvien asumisratkaisujen kautta. 1980-luvulla avattiin ensimmäisiä päiväkeskuksia asunnottomille, ja 1990-luvulla toteutettiin merkittävä rakennemuutos mielenterveyspalveluissa: laitoshoitoa purettiin ja palveluja siirrettiin ihmisten arkiympäristöön.
2000-luvulla asunnottomuuden hoitoa suunnattiin yhä vahvemmin asumisen ja asuntopolitiikan keinoin. Perinteisiä asuntoloita muutettiin tuetun asumisen yksiköiksi, ja valtion ohjaus vahvistui siten, että vastuita selkeytettiin ja käyttöön otettiin tavoitteellisia ja osin velvoittavia ohjelmia.
Vuodesta 2008 lähtien suomalainen asunnottomuustyö on perustunut Asunto ensin -malliin, jossa pysyvä asunto nähdään perusoikeutena ja kuntoutumisen edellytyksenä. Mallin toimeenpanoa ovat ohjanneet kansalliset asunnottomuusohjelmat, joiden avulla on lisätty kohtuuhintaista vuokra-asuntotuotantoa, vahvistettu asumissosiaalista työtä ja palkattu lisää ammattilaisia, vakiinnutettu kokemusasiantuntijoiden rooli osaksi palveluja sekä panostettu ennaltaehkäisyyn, kuten häätöjen ehkäisyyn ja varhaiseen tukeen.
Tällä hetkellä Suomessa on käynnissä pitkäaikaisasunnottomuuden poistamiseen tähtäävä ohjelma, jonka tavoitteena on poistaa pitkäaikaisasunnottomuus vuoteen 2027 mennessä. Vaikka pitkäjänteinen työ on tuottanut merkittäviä tuloksia, vuosien 2024–2025 asunnottomuuden kasvu osoittaa, että toimintaympäristön muutokset vaikuttavat nopeasti tilanteeseen ja edellyttävät lisätoimia niin asuntopolitiikassa kuin sosiaalipalveluissa.
Asunnottomuus on yhteiskunnallinen ilmiö, johon vaikuttavat väestönkasvu, kaupungistuminen, talouden suhdannevaihtelut sekä tuloerot. Rakenteellisella tasolla keskeinen syy on edelleen pienten ja kohtuuhintaisten asuntojen puute kasvukeskuksissa. Vuokra-asuntojen hintataso on noussut useilla alueilla nopeammin kuin pienituloisten tulot, mikä vaikeuttaa asumisen säilyttämistä ja uuden asunnon saamista.
Kahden viime vuoden aikana asunnottomuuden nousuun ovat vaikuttaneet pitkittynyt taloudellinen epävarmuus ja heikko työllisyyskehitys tietyillä aloilla, asumiskustannusten ja vuokrien nousu sekä sosiaaliturvaan kohdistuneet muutokset ja etuustasojen heikentyminen, jotka ovat kaventaneet pienituloisten taloudellista puskuria. Lisäksi kuntien ja hyvinvointialueiden säästöpaineet ovat vaikuttaneet asumisen tuen ja matalan kynnyksen palvelujen saatavuuteen.
Viime vuosien korkea inflaatio, energiahintojen nousu ja yleinen elinkustannusten kasvu ovat lisänneet velkaantumista ja maksuhäiriöitä. Vuokravelat ja luottotietojen menettäminen vaikeuttavat uuden vuokra-asunnon saamista ja pidentävät asunnottomuusjaksoja.
Yksilötasolla asunnottomuuden riskitekijöitä ovat pienituloisuus ja toimeentulon epävarmuus, päihde- ja mielenterveysongelmat, elämänhallinnan vaikeudet, heikot sosiaaliset verkostot sekä äkilliset elämäntilanteen muutokset, kuten sairastuminen, ero, paikkakunnan vaihto tai työttömäksi jääminen.
Asunnottomuuden määrään ja kestoon vaikuttaa merkittävästi myös se, kuinka oikea-aikaista ja riittävää tukea yhteiskunta tarjoaa. Jos asumisneuvonta, mielenterveys- ja päihdepalvelut tai talous- ja velkaneuvonta eivät ole saavutettavia, riski asunnottomuuden pitkittymiseen kasvaa. Viime vuosien kehitys osoittaa, että ennaltaehkäisevän työn, kohtuuhintaisen asuntotuotannon ja riittävien tukipalvelujen merkitys korostuu entisestään muuttuvassa taloustilanteessa.
Asunto ensin on suomalaista asunnottomuustyötä ohjaava periaate, toimintamalli ja ajattelutapa. Asunto ensin -periaatetta ohjaa ajatus, että asunto on osa ihmisoikeuksia ja ihmisen perusoikeus. Asunto ensin -mallissa kaikki asunnottomuutta kokevien ihmisten eteen tehtävä työ lähtee siitä, että ensimmäinen ihmiselle tarjottava tuki on oma asunto.