Minne olisin muuten mennyt

”Minä olen aina katsellut junia. Monesti kesäiltanakin istun radan varteen ja katson kun ne menee ohi. Mietin minne ne menee ja mitä ne vie mukanaan. Ne on vähän kun tää elämä. Kulkee sinne tänne. Jotain jää. Jotain kulkee mukana.
No mä olen nyt vuoden päivät tässä asunut. Niin sen täytyy olla. Pulkalla toin tänne tavaraa, ettei tarvitsisi autolla sitten kenenkään niin montaa kertaa kuskata. Mä oon täältä Vihdistä kotoisin alun perin, mutta Helsinkiin muutettiin jossain vaiheessa äidin ja isän työn perässä.

Mulla on ollut aika rikkonainen lapsuus sillee. Mulla on muistikuva jossa mä oon viisi ja istun lastenkodissa. Siinä sängyn reunalla. Jalat ei ylttäneet maahan.

Seuraava muistikuva mulla on Helsingistä. Siellä meni nuoruus, aikuisuus. Sieltä mä muistan asfalttia, betonia ja paljon taloja. Ja yksinäisyyden. Kun siellä asuin yksin, niin muistan että se yksinäisyys oli tosi yksinäistä. Halusin löytää jonkun ihmisen jonka kanssa olla ja elää. Sellasen elämänkumppanin.

Sitten mä löysinkin itselleni puolison. Meille syntyi lapsikin. Asuttiin perheenä ja kaikki oli hyvin. Enää ei ollut yksinäistä. Oli välittämistä ja sellaista yhdessäoloa. Niistä muistoista tulee mukava ja lämmin olo. Tulee ihan vieläkin kun muistelee.

Mutta jotenkin mä sitten kuitenkin koin sen Helsingin itselleni vieraana. Havahduin jotenkin siihen kuinka kylmiä ihmiset on. Se alkoi ahdistamaan ja siksi me muutettiin takaisin tänne Vihtiin. Koko perhe muutettiin. Lapselle se oli alkuun järkytys. Olla maalla. Pari vuotta lapsella meni tottua. Yritettiin puolison kanssa häntä kaikin puolin tukea. Ja kaikki muuttuikin taas hyväksi. Oli taas lämpöä ja yhdessä tekemistä. Nautittiin yhdessä luonnosta ja meistä.

Mutta sitten tapahtui se kamala. Minä sairastuin. Ihan kun olisin kuollut. Ihan vaan kuollut. Mennyt pois. Aloitettiin lääkitys ja puoliso minua hoisi kotona.

Oli sairaalajaksokin, mutta sieltä minä karkailin. Sitten ne siirsivät minut päiväosastolle ja antoivat lääkkeitä. Ne lääkkeet oli pahoja. Rauhottavia lääkkeitä. Niitä minä sitten söin. Etenkin aamulla kun tuntui, että kaikki on niin vaikeaa. Ne aamut oli vaikeimpia. Ja siten otin vaan niitä lääkkeitä. Niistä huononi muisti. Onneksi sain ne lopetettua.
Puoliso kuitenkin väsyi siihen minun hoitamiseen. Yhdessä sitten mietittiin, että mitä me tehtäisiin. Ja päätettiin että muutan yksikseen. Sitten mä pääsin tänne.

Nyt mulla on sellainen rauhallinen olo. Kodikas. Mä olen oikein tuosta sisustamisestakin innostunut. Kaikkea tavaraa olen löytänyt kirpputoreilta. Sitten mä käyn kirjastossa, entisöin vanhaa polkupyörää ja kuuntelen musiikkia. Työntekijöiltä olen saanut opetusta tietokoneen käyttämiseen. Asioita seuraan televisiosta ja radiosta. Ja näissä ryhmissä mä käyn. Ei tarvitse olla yksin kun on muita ihmisiä täällä. Siksi nää tämmöset paikat on tärkeitä. Tosi tärkeitä. Minne olisin muuten mennyt.

Kiintymys perheeseen ei ole kadonnut minnekään, mut silti ei ole niin yksinäinen ja paha olla. On turvallista. Joka ilta katson tuota lapsen kuvaa ja sanon sille hyvää yötä. Sammutan valot ja menen nukkumaan.”

Kirjoitus on tehty Vihdin Majatuvankujan yksikön asukkaan haastattelusta.