Kohtuullista palvelua?

Sosiaalialan työntekijänä olen kohdannut monenlaisia ihmisiä ja elämäntarinoita. Kun siirtyy kentältä toimistoon paperihommiin, törmää enimmäkseen yhteistyökumppaneihin, virkamiehiin ja palveluntarjoajiin. Elämäntarinoista ei juuri puhuta. Joskus saatan tavata myös niitä ihmisiä, joiden vuoksi sosiaalityötä tehdään. Usein nämä kohtaamiset liittyvät pääasiassa ikäviin asioihin: naapurien ilmoittamiin häiriöihin, häätöihin tai maksamattomiin vuokriin.

En itse asiassa ole koskaan saanut kokea Asumispalvelut – yksikkömme huippuhetkiä: avainten antamista asunnon uudelle asukkaalle. Tänään olisin kerrankin halunnut tehdä niin. En siksi, että se olisi kivaa tai että päivä olisi muutoin ollut tylsä. Vaan siksi, että törmäsin ihmiseen, joka oikeasti olisi tarvinnut avaimia. Ajoittain sitä havaitsee, että yhteiskunnassamme on edelleen ihmisiä, jotka putoavat kaiken avun ja tuen ulkopuolelle. Ihmisiä, joita kukaan ei auta.

Keitä he sitten ovat? Entistä useammin väliinputoajia ovat ne, jotka eivät tarvitsisi muuta kuin asunnon. Sosiaalitoimella ei kuitenkaan ole heille mitään tarjottavaa, koska asunnottomuuden lisäksi henkilöllä tulee olla ainakin luottotietomerkintä ja päihdeongelma. Eduksi katsottaneen myös mielenterveydenhäiriö sekä aiempi vankeustuomio. Mikäli mitään tällaista taustaa tai ongelmaa ei löydy, on asunnon hakija todella heikoilla eikä hänelle löydy mitään paikkaa mihin hänet voisi ohjata.

Tuntuu siltä, että asunnon saavat toisaalta ne, joilla siihen on varaa ja toisaalta taas ne, jotka tarvitsevat myös tukipalveluita. En väitä, että jälkimmäisen ryhmänkään osalta tilanne olisi hyvä. Olen kuitenkin erityisen huolissani ihmisistä, jotka eivät kuulu yhtään mihinkään. Tapaamani henkilö oli asunut kuukausia autossa ja se apu mitä hän oli – omien sanojensa mukaan pyytämisen ja rukoilemisen jälkeen – saanut, oli aika sosiaalityöntekijälle. Siis yhden tapaamisen viikkojen päähän, asuttuaan jo kuukausia autossa. Toki toivon tapaamani ihmisen tähden, että tapaaminen olisi käänteentekevä. Pahoin kuitenkin pelkään, ettei se ole.

Onko Suomessa pula sekä kohtuuhintaisista vuokra-asunnoista että kohtuullisista palveluista? Palveluista, joissa oikeasti kohdattaisiin ihminen ja kuunneltaisiin hänen asiansa – oli se asia sitten mikä tahansa. Vai onko se liikaa vaadittu? Onko meillä nykyään siihen liian kiire? Onko se liian tuloksetonta ja kallista? Ehkä, mutta kovin kohtuulliselta toisen ihmisen kohtaaminen tuntuisi.

Maria Degerman, Asumispalvelupäällikkö