Osallisuuden edistäminen tuetussa asumisessa –tutkimushavaintoja Helsingin kaupungin Pipo-hankkeessa tehtävästä asunnottomuustyöstä

Osallisuuden vahvistaminen on yksi asunnottomuustyön keskeisistä tavoitteista. Asunto ensin -periaatteessa osallisuuden vahvistaminen tarkoittaa asumisen järjestämistä ja turvaamista sekä ihmisten kiinnittämistä palveluihin ja yhteiskuntaan monialaisen yhteistyön keinoin.

Helsingin kaupungin pitkäaikaisasunnottomuuden poistamiseen tähtäävässä Pipo-hankkeessa (2025–2027) osallisuutta edistetään kehittämällä ja tiivistämällä sosiaalityötä Helsingissä sijaitsevissa tuetun asumisen yksiköissä. Käytännössä tämä on tarkoittanut sosiaalityön jalkautumista yksiköihin, joissa asumisen tuen parissa työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on omat vastuuasiakkaat.

Y-Säätiö tekee hankkeessa tehtävästä työstä tutkimusta, jossa arvioidaan hankkeen onnistumista sekä nostetaan esille tuloksia työskentelyn kehittämiseksi. Haastattelut, työpajat ja keväällä tehty asukaskysely saivat meidät pohtimaan, miten osallisuus voi toteutua Asunto ensin -työssä.

Osallisuus tutkimuskohteena

Sosiaalityön tutkija Outi Alakärppä kollegoineen (2025) kirjoittaa, että osallisuuden käsite on muotoaan vaihtava ”ameeba”, jota on käytetty kuvaamaan hyvin monenlaisia olemisen, kuulumisen ja tekemisen tapoja. Osallisuuden monitahoisuus on noussut esille myös Pipo-tutkimuksessa.

Haastatellut sosiaalityöntekijät ovat korostaneet osallisuuden määrittelyssä lainsäädännön ja eettisten ohjeistusten periaatteita, kuten asiakaslähtöisyyttä, sekä ihmisten mahdollisuutta päästä vaikuttamaan omiin asioihinsa tai tekemään valintoja. Samalla he ovat kuitenkin pohtineet, mitä tämä käytännössä tarkoittaa sekä Pipo-hankkeessa että asumisyksiköissä tehtävässä työssä.

Meissä tutkijoissa osallisuus on herättänyt joukon kysymyksiä. Miten asumisyksiköissä asuvien asiakkaiden osallisuuden toiveisiin esimerkiksi suhtaudutaan ja voidaanko niitä toteuttaa? Mitä valintojen tekeminen tarkoittaa tässä yhteydessä ja onko siihen riittävästi tietoa? Mikä on sosiaalityön rooli ja vastuu osallisuuden edistämisessä?

Asumisyksiköt tuovat omat erityispiirteensä kysymykseen. Yksiköt noudattavat Asunto ensin -periaatetta, mikä tarkoittaa, että asukkaat asuvat niissä itsenäisesti omilla vuokrasopimuksillaan. Tämän lisäksi asumiseen on tarjolla tukea, jota tarjotaan esimerkiksi asumisen taitoihin ja palveluihin hakeutumiseen. Lähtökohdat osallisuuden edistämiselle ovat siis hyvät.

Samalla yksiköissä tehtävää työtä haastavat kuitenkin yksiköiden suuri koko, vaihtuva henkilökunta ja monen asukkaan huono toimintakyky, jonka taustalla on usein pitkäaikaista päihteiden käyttöä, samanaikaisia mielenterveysongelmia ja ylisukupolvista syrjäytymistä

Osallisuus voi olla pienestä kiinni

Asumisyksiköiden asukkaiden kokemusta osallisuudestaan on selvitetty tutkimuksessa muun muassa THL:n osallisuusindikaattorilla. Vastausten perusteella asukkaiden osallisuus on keskivertoa heikompaa. Erittäin heikon osallisuuden omasi viidennes vastaajista. Tulokset ovat odotettuja, kun huomioidaan yksiköiden asukkaiden haastavat elämäntilanteet ja taustat.

Toisaalta osaa tuloksista voi pitää myös yllättävinä. Valtaosa vastaajista oli esimerkiksi samaa mieltä indikaattorin väittämien ”koen, että minuun luotetaan ja ”pystyn vaikuttamaan joihinkin elinympäristöni asioihin” kanssa. Moni koki myös olevansa tärkeä muille ihmisille, pystyvänsä vaikuttavansa oman elämänsä kulkuun ja tavoittelemaan itselleen tärkeitä asioita. Joitakin osallisuuden edellytyksiä täyttyy siis melko hyvin ainakin kokemuksen tasolla.

Työtoimintaan osallistuvien asukkaiden osallisuus oli lähes samalla tasolla kuin muun aikuisväestön Työtoimintaan osallistumisella ja asukkaiden positiivisella kokemuksella omasta osallisuudestaan näyttäisi olevan siis suotuisa yhteys.

Työtoiminnan ja muun merkityksellisen toiminnan tärkeys osallisuuden edistämisessä nousi vahvasti esiin myös PIPO-hankkeeseen osallistuvien sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien näkemyksissä. Työtoiminnan katsottiin harrastusmahdollisuuksien ja ryhmätoiminnan tavoin laajentavan asukkaiden elämänpiiriä, vahvistavan sosiaalisia verkostoja ja tukevan yhteiskunnallista osallisuutta.

Toisaalta osallisuuden lisääminen erilaisen toiminnan keinoin ei ollut työntekijöiden mukaan yksinkertainen asia. Osa asukkaista oli heidän mukaansa niin huonossa fyysisessä ja psyykkisessä kunnossa, että työtoimintaan tai mihinkään muuhunkaan toimintaan osallistuminen oli käytännössä mahdotonta.

Varsinkin runsaan päihteidenkäytön todettiin olevan yksi asiakkaiden osallisuuden mahdollisuuksia selkeästi heikentävä tekijä. Sosiaalityöntekijöiden mukaan tarvittaisiinkin enemmän päihdepalveluja ja pitkäkestoista kuntoutusta, jotta edellytykset osallisuudelle lisääntyisivät.

Myös erilaisiin yhteiskunnan tukiin liittyvät leikkaukset ja lisääntynyt byrokratia olivat rajanneet osallisuuden mahdollisuuksia ja heikentäneet jo valmiiksi haurasta tilannetta. Monen asukkaan elämäntilanne oli työntekijöiden mukaan ”hetkestä selviämistä”, jossa ei ollut tilaa miettiä elämää pidemmällä tähtäimellä.

Tällaisessa tilanteessa sosiaalityön mahdollisuudetkin kutistuivat. ”Sitten se on vaan sitä tulipalojen sammuttelua.”

Kuka edistää osallisuutta ja miten?

Osallisuuden edistäminen käytännössä on sosiaalihuollon työnjakoon liittyvä kysymys, jota pohdittiin paljon myös Pipo-hankkeeseen osallistuvien työntekijöiden haastatteluissa ja työpajoissa.

Sosiaalityön keskeiseksi rooliksi nähtiin ensinnäkin asiakassuunnitelmien laatiminen, jonka korostettiin olevan myös lainsäädännöstä tuleva vaatimus. Suunnitelmaan tuli kirjata asiakkaiden tavoitteet, tarvittavat palvelut ja tuen tarpeet yhdessä asiakkaan kanssa ja myös esimerkiksi osallisuuteen liittyen. Tältä pohjalta olisi puolestaan mahdollista lähteä työskentelemään tavoitteiden eteen yhdessä sosiaalityön, sosiaaliohjauksen ja muun palvelujärjestelmän keinoin.

Käytännössä työhön liittyi kuitenkin ongelmia. Asiakassuunnitelmien teko oli ensinnäkin hidasta suuren asiakasmäärän vuoksi. Haastatteluilla sosiaalityöntekijöillä oli noin 90 vastuuasiakasta työntekijää kohden. Toiseksi asiakkailla oli paljon akuutteja, esimerkiksi toimeentulon hakemiseen liittyviä ongelmia, jotka vaativat nopea toimintaa. Pitkäjänteisten suunnitelmien teolle ja niiden mukaiselle työskentelylle ei ollut yksinkertaisesti aikaa, vaikka ne nähtiin tärkeiksi.

Sosiaalityöntekijät pyrkivät kuitenkin myös tukemaan asukkaiden toimintaa hyvinkin matalalla kynnyksellä, jos asiakas osoitti merkkejä tähän suuntaan. Heidän oli mahdollista tarjota esimerkiksi rahallista tukea harrastuksiin tai matkalippuihin.

Tähän liittyi kuitenkin sosiaalityön resursseihin liittyviä kysymyksiä. Haastatteluissa pohdittiin muun muassa yksittäisen sosiaalityöntekijän oman harkinnan ja erilaisten ohjeistusten ja palvelujärjestelmän periaatteiden välistä suhdetta, kuten kuinka paljon ja kuinka usein harrastuksia tai muuta osallisuutta oli mahdollista tukea ja mihin rahaa oli mahdollista myöntää.

Vertaistyöntekijät ja kokemusasiantuntijat vahvemmin mukaan työhön

Jo edellä olevat esimerkit kertovat osallisuuden ja varsinkin sen edistämisen monimuotoisuudesta ja haasteista. Sosiaalityön näkökulmasta haastavaksi tilanteen tekee vielä se, ettei konkreettisia lääkkeitä tai palveluita ollut välttämättä tarjolla.

Valtaosa asukkaista oli esimerkiksi kokenut yksinäisyyttä viimeisen vuoden aikana ja myös sosiaalityöntekijät nostivat sosiaalisten suhteiden ja verkostojen puutteen esille haastatteluissa. Samalla yksinkertaisia pikaratkaisuja tai hoitomuotoja ei ollut tarjolla:

” Yksinäisyys on merkittävä asia ja samaan aikaan tietysti vähän erityyppinen kuin se, että järjestetään katkopaikka ja sieltä päihdekuntoutus (…) Eli mitä sosiaalityö voi tehdä, niin varmaan sitten just, että kun en nyt pysty kaveriksi ryhtymään tai määrätä ketään kenellekään kaveriksi, että mennä kokeilemaan erilaisia, vaikka päivätoimintoja, päiväkeskuksia, missä kohdata ihmisiä, jotka on jotenkin vähän samantyyppisessä tilanteessa.”

Työpajoissa ratkaisuksi tarjottiin muun muassa vertaistyöntekijöiden ja kokemusasiantuntijoiden nykyistä laajempaa mukaan ottamista toiminnan toteuttamiseen esimerkiksi erilaisten yhteisten tilaisuuksien ja retkien järjestämisessä. Myös yksiköiden yhteisöllistä toimintaa esimerkiksi erilaisten aamupalojen ja ruokailujen muodossa tulisi lisätä samoin kuin matala kynnyksistä työtoimintaa.

Sosiaalityön orientaatioina nousivat esille kuntouttavan ja yhteisöllisen sosiaalityön orientaatiot, joiden mahdollisuuksia pohdittiin haastatteluissa. Tuetun asumisen yksiköt tarjosivat tähän parhaimmillaan hyvät puitteet.

Yritän aina, kun on sopiva väli mennä tuonne (aulaan) istumaan. Joku voi tulla juttelemaan sinulle. Ihmiset tulee ja menee ja ehkä moikkailee jotakin ihmisiä siinä. Ja kun alkaa tutustumaan ihmisiin, niin olen siinä framilla (…) Nämä osallisuuden eri tasot, että tässä pyörii arkiset asiat, sitten voi ruveta ajatella, että olisiko jotain muutakin elämässä.

Lopuksi

Osallisuuden edistäminen on hieno ja kannatettava idea. Kuten Pipo-hanke kuitenkin osoittaa, se vaatii toteutuakseen erilaisia resursseja, kuten rahaa, aikaa ja soveltuvat puitteet.

Hankkeen liittyvä tutkimus jatkuu vielä vuoden. Tänä aikana aiomme jatkaa varsinkin asukkaiden osallisuuden kokemusten ja toiveiden kartoittamista sekä sen pohtimista, mitä osallisuus Pipo-hankkeessa, ja siinä kehitetyssä jalkautuvassa sosiaalityössä, voisi konkreettisesti tarkoittaa.

Sosiaalityössä osallisuus on usein asiakasosallisuutta, kuten integroitumista palveluihin sekä osallisuutta itseä koskevaan päätöksentekoon ja suunnitteluun. Osallisuus on kuitenkin myös kuulumista, suhteissa olemista, yhteisyyttä, vaikuttamista ja demokratiaa, kuten Hämäläinen (2026) kollegoineen listaa.

Kriittinen yhteiskuntatiede muistuttaa, että puhe osallisuudesta voi olla myös yhteiskunnallista vallankäyttöä, jolloin osallisuuspuhe pitää sisällään niin velvoitteita kuin normatiivisia käsityksiä siitä, mitä osallisuus on. Pahimmillaan osallisuus on vain mantra, jota toistellaan ilman sen kummempaa sisältöä tai tavoitteita.

Onkin tärkeä avata, purkaa ja olla myös avoin siitä, mitä osallisuudella loppujen lopuksi tarkoitetaan ja tavoitellaan esimerkiksi Pipo-hankkeen yhteydessä.

Lähteet:

Alakärppä, O. ym. (2023) Johdanto: Osallisuuden lähtökohtia, jännitteitä ja sudenkuoppia. Teoksessa Pirskanen, H., Tammelin, M., AlaKärppä & Mänttäri-Van der Kuip, M. (toim.) Osallisuus sosiaalityössä. Tampere University Press.

Hämäläinen, J., Lindh, J. & Kainulainen, J. (2026) Kansalaisosallisuuden lupaus. Kohti osallistavan hyvinvointivaltion paradigmaa. Kunnallisalan kehittämissäätiön julkaisu 68.